Tietokäsityksestä

Käsitys tiedosta luo perustan käsitykselle oppimisesta. Siksi esitän tässä pohdintoja tiedon olemuksesta. Nykyisin suurimman julkisuuden saa konstruktivistinen tietokäsitys (samoin konstruktiivinen oppimiskäsitys) eri vivahteissaan. Paljon vähemmän huomiota on saanut realistinen todellisuusnäkemys, jonka ydinajatus voidaan tiivistää seuraavasti: Suuri osa todellisuudesta on riippumaton ihmisen sitä koskevista käsityksistä. Esineet, oliot tai ilmiöt ovat todellisia (reaalisia), ja useimmat niistä ovat olemassa ihmismielestä riippumatta. … Realistiseen lähestymistapaan liittyy luontevasti oletus, että ihminen voi saada luotettavaa tietoa todellisuudesta. (Puolimatka, 15-16; lihavointi SJ)

Lammenranta (1993, 58) esittää Michael Devittin luonnehdinnan konstruktivismista:

”Ainoa riippumaton todellisuus on tietomme ja kielemme tavoittamattomissa. Tiedetty maailma on osittain käsitteiden konstruoima. Nämä käsitteet eroavat (kielellisestä, sosiaalisesta, tieteellisestä jne.) ryhmästä toiseen. Kukin tällainen maailma on olemassa vain suhteessa kunkin ryhmän käyttämiin käsitteisiin.”

Tällaisesta konstruktivismista seuraa Lammenrannan mukaan, että ihmiset, jotka soveltavat eri käsitteitä, elävät kirjaimellisesti eri maailmoissa, ja että heidän erilaiset maailmankuvansa eivät ole rationaalisesti verrattavissa.

Risto Patrikainen kirjoittaa: "Konstruktivismin anti on se, että se hylkää tietoisesti ajatuksen, että tieto on tai sen tulisi olla tarkkailijan ulkopuolella oleva erillinen maailma. Konstruktivismissa tietoa pidetään yksilön oman subjektiivisen todellisuuden rakennelmana. (Patrikainen, 93).

Päivi Tynjälän mukaan radikaali konstruktivismi on saanut nimensä sen vuoksi, että se poikkeaa radikaalisti perinteisistä, realistisista ja empiristisistä tietoteorioista. Tämä ero koskee tiedon ja todellisuuden suhdetta. Kuten muistamme, realistinen tietoteoria kuvaa tiedon ja todellisuuden suhteen vastaavuutena eli korrespondenssina. Tietoa voidaan pitää ”totena” silloin ja vain silloin kun se vastaa objektiivista maailmaa. Radikaali konstruktivismi sen sijaan kieltää mahdollisuuden, että ihminen voisi todistaa jonkin tiedon täydellisesti vastaavan todellisuutta, koska havaintomme eivät ole ”puhtaita”, vaan välissä on aina oma tulkintamme. von Glaserfelt muistuttaa, että radikaalia konstruktivismia itseään ei myöskään pidä tulkita absoluuttisena todellisuuden kuvauksena vaan yhtenä mahdollisena mallina kuvata tietämistä ja tiedon hankintaa. Kun realistisen käsityksen mukaan tieto vastaa todellisuutta, niin konstruktivistisen näkemyksen mukaan tieto on jotain, joka sopii kyllä todellisuuteen, mutta ei ole kopio siitä. (Tynjälä, 39-40)

Radikaali konstruktivismi edustaa pragmaattista totuusteoriaa. Sen mukaan tiedon totuudellisuus testataan käytännössä. Jos tieto osoittautuu käyttökelpoiseksi, relevantiksi ja elinkelpoiseksi sekä auttaa tällä tavoin meitä toimimaan ympäristössämme, sitä voidaan pitää totena. (Tynjälä, 40; lihavointi SJ)

Radikaali konstruktivismi merkitsee sitä, että tiedon oikeellisuutta ei arvioida suhteessa siihen, miten se vastaa olemassa olevaa todellisuutta, koska siitä ei voida saada koskaan lopullista objektiivista tietoa. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö tietoa voitaisi arvioida. Arvioinnin kriteeriksi nousevat tiedon pragmaattisuus, elinkelpoisuus ja esimerkiksi tiedeyhteisön yksimielisyys. Yksilöllisesti konstruoituja perspektiivejä voidaan arvioida sen suhteen, miten ne sopivat yhteen yleisesti hyväksyttyjen kulttuuristen normien kanssa. (Tynjälä, 40-41)

Totuuden korrespondenssiteoria, johon Tynjälä edellä viittaa, tarkoittaa sitä, että uskomus on tosi, jos ja vain jos se vastaa tosiasioita. Ajatuksena on, että uskomukset jollain tapaa heijastavat tai esittävät todellisuutta ja että uskomus on tosi silloin, kun todellisuus on sellainen, millaiseksi uskomus sen esittää. Uskomuksen tekee todeksi se, miten asiat uskomuksistamme riippumatta todellisuudessa ovat. (Lammenranta, 82)

Pohdin seuraavassa radikaalin konstruktivismin merkitystä omaan ammattialaani liittyvän käytännön esimerkin - sähkölieden asentamisen - valossa. Kuvio 1 esittää (ammattialan edustajan näkemyksen mukaan) oikeaa ja turvallista sähkölieden kytkentää. Käyttäjä ei saa sähköiskua koskettaessaan lieden metalliosiin.


Kuvio 1 Sähkölieden oikea kytkentä (klikkaa kuva suuremmaksi)

Kuvio 2 puolestaan esittää väärän asennuksen, joka aiheuttaa lieden käyttäjälle sähköiskun. Tämä johtuu siitä, että kelta-vihreä suojajohdin (PE) on virheellisesti yhdistetty jännitteiseen äärijohtimeen eli vaihejohtimeen (L) verkon puolella. Käyttäjän kehon kautta sulkeutuu virtapiiri, ja käyttäjä on hengenvaarassa.


Kuvio 2 Sähkölieden väärä kytkentä

Tarkoittaako radikaali konstruktivismi tähän tapaukseen sovellettuna sitä, että ei voi olla täyttä varmuutta siitä, että sähkölieden väärä asennus aiheuttaa hengenvaaran? Toisin sanoen ei ole täyttä varmuutta siitä, että 230 V:n jännite voi tappaa ihmisen. Tämä seuraa siitä, että tietoa pidetään yksilön oman subjektiivisen todellisuuden rakennelmana; jokainenhan muodostaa oman näkemyksensä sähkön vaarallisuudesta.

Radikaalin konstruktivismin mukaan ei ole ylipäänsä objektiivista tietoa siitä, että jännite voi aiheuttaa vaarallisen sähköiskun. Tiedeyhteisökään ei siis ole onnistunut objektiivisesti selvittämään, voiko sähkö olla vaarallista ihmiselle. Siten Suomessa ei ole objektiivista tietoa siitä, onko kukaan suomalainen koskaan kuollut sähköiskuun. – Vertailun vuoksi Turvatekniikan keskus (TUKES) esittää sähkötapaturmien Suomessa aiheuttamien kuolemantapausten määrän (luettu 25.8.2009). Onko TUKESin meille antama tieto epäluotettava, subjektiivinen väite?

Jos ei ole mahdollista saada luotettavaa tietoa todellisuudesta, miten erilaisten käsitysten käyttökelpoisuutta, relevanttiutta ja elinkelpoisuutta voidaan verrata keskenään? Eikö käyttökelpoisuuden käsitteen hyödyntäminen edellytä suhdetta todellisuuteen? Eikö se edellytä edes jollain tavalla luotettavan tiedon mahdollisuutta? Miten yhteinen näkemys voidaan muodostaa, jos yhteisön kenenkään jäsenen näkemys ei perustu todellisuuteen vaan ainoastaan itse kunkin subjektiivisiin ajatuksiin? Miten voidaan esimerkiksi yleisesti uskoa, että 230 voltin jännite on ihmiselle vaarallisempi kuin 24 voltin jännite, ellei jännitteen vaikutusta voida mitenkään luotettavasti havaita tai todentaa?

Lammenrannan (1993, 84-85) mukaan korrespondenssiteoria on tarkoitettu teoriaksi tiedon luonteesta; siksi sitä ei voida syyttää siitä, ettei se anna mitään totuuden kriteeriä, jonka avulla totuus voitaisiin tunnistaa. Korrespondenssiteoria ei siis vaadi, että meidän pitäisi pystyä vertaamaan uskomuksia tosiasioihin. Lammenranta (1993, 88) pitää nykyisistä totuusteorioista uskottavimpina korrespondenssiteoriaa ja deflatorista (ks. tarkemmin mt.) teoriaa.

Oma käsitykseni tiedon perimmäisestä olemuksesta on lähinnä realistinen, kuten edellä oleva osoittaa. (Liesiesimerkkini liittyy tosin aineellisen todellisuuden ominaisuuksiin, mikä on helpompi hyväksyä kuin vaikkapa ihmisen olemukseen ja ajatteluun liittyvät esimerkit.) Hyvä kuvaus realistisesta (samoin konstruktivistisesta) lähestymistavasta on Puolimatkan teoksessa.

Lopuksi vielä näkökulma virtuaalimaailmaan. Tietoverkoissa tapahtuva oppiminen sekä nuorten viehättyminen virtuaalimaailmasta on haaste, johon vastaamisessa on jatkuvasti syytä miettiä, mikä on aitoa ja todellista, mikä taas kuviteltua – mikä on todellisen suhde virtuaaliseen. Esimerkiksi käsitykset todellisuudesta ja tiedosta ovat niitä käsityksiä, jotka luovat pohjaa näihin kysymyksiin vastaamiselle.

Kirjallisuutta
Lammenranta, M. 1993. Tietoteoria. Gaudeamus.
Patrikainen, R. 1999. Opettajuuden laatu. Ihmiskäsitys, tiedonkäsitys ja oppimiskäsitys opettajan pedagogisessa ajattelussa ja toiminnassa. PS-Kustannus.
Puolimatka, T. 2002. Opetuksen teoria. Konstruktivismista realismiin. Tammi.
Tynjälä, P. 1999. Oppiminen tiedon rakentamisena. Konstruktivistisen oppimiskäsityksen perusteita. Tammi.