Oppimiskäsityksestä

Konstruktivistisen oppimisnäkemyksen ydin voitaneen kiteyttää seuraavaan ajatukseen: oppiminen on sitä, että oppija itse rakentaa omia tietorakenteitaan. Konstruktivistinen oppimiskäsitys korostaa mielestäni oikein opiskelijan lähtötilanteen huomioonottamista sekä hänen yksilöllisen pohdintansa ja aktiivisen toimintansa merkitystä. Myös ajatus oppimisesta prosessina pelkän ”lopputuotoksen” sijasta on mielestäni perusteltu. Mikään näistä ei sinänsä liene alun perin konstruktivismin omia löytöjä, vaikka ne usein liitetään nimenomaan tähän näkemykseen.

Viime vuosina on noussut keskusteluun myös realistinen näkemys oppimisesta. Pettitin mukaan oppiminen on sitä, että ihminen tulee tuntemaan todellisuuden sellaisena kuin se todella on hänestä riippumatta (Puolimatka, 16). Nämä kaksi näkemystä, konstruktivistinen ja realistinen, luovat mielestäni hedelmällisen jännitteen oppimista koskevan kysymyksen pohdintaan, koska ne muodostavat toisilleen aidon vastakohdan. Missä mielessä oppiminen on opiskelijan omaa tiedonrakentelua, missä mielessä taas sitä, että hän on päässyt kosketuksiin todellisuuden kanssa? Vastaus ei ole itsestään selvä, joten kyseessä on herkullinen ja aito ongelma, joka haastaa pohtimaan.

Pertti Kansasen toteaa, että oppimista ei voi tapahtua päätöksestä, sen hyväksi täytyy tehdä jotain. Oppimisen perusmääritelmä tarkoittaa, että oppimista tapahtuu ihmisen mielessä jonkin tekemisen yhteydessä tai seurauksena, mutta tätä ei tämä ihminen kykene tahdollaan säätelemään. Vaikka oppiminen perinteisesti ymmärrettynä on tiedostamatonta ja ulkoisesti passiivista, näyttää sen merkitys yhä enemmän ulottuvan ulkoisesti aktiiviseen toimintaan. Tällaista ulkoisesti aktiivista toimintaa on opetteleminen, harjoittelu ja erityisesti opiskelu. Toisaalta omaksuminen voidaan ymmärtää tahdonalaiseksi toiminnaksi, joka voi tapahtua myös päätöksestä, esim. omaksua tiettyjä käytöstapoja. (Kansanen, 64-65)

Konstruktivismi korostaa oppijan yksilöllisten tietorakenteiden muodostamista, rakentelua. Oppijan ajatellaan siis itse rakentavan tietorakenteitaan. Minua jollain tavalla vaivaa – niin insinööri kuin olenkin – näkemyksen mekanistisuus ja teknisyys. Ajattelen, että oppiminen on ensinnäkin enemmän tiedon rakentumista kuin rakentamista. Oppimista siis kuvaa onnistuneemmin intransitiivinen (verbillä ei voi olla objektia) verbi kuin transitiivinen (verbillä voi olla objekti). Oppiminen ei nähdäkseni ole talon rakentamisen tavoin tahdonvaraista; oppija ei voi oppia päättämällä oppia, vaan hän ”tulee oppineeksi” opiskellessaan (tai jossain muussa yhteydessä). Ihminen ei voi nukahtaa päättämällä nukahtaa, vaan hän nukahtaa silloin, kun hän ei enää kontrolloi tilannetta. Vastaavasti oppiminen, uuden oivaltaminen, tapahtuu ”opiskelun ohessa”. Opiskelija voi kovasti ponnistella ymmärtääkseen, mutta oivallus tulee jos on tullakseen. Näin ajatteluni mukailee Kansasen näkemyksiä.

Taidon oppimisessakaan pelkkä tahdonvalinta, siis päätös oppia, ei riitä, vaan tarvitaan lukuisa määrä toistoja, jotta voidaan sanoa oppimisen onnistuneen. (Taitojen oppiminen mekaanisen toiston osalta on tosin luonteeltaan lähempänä rakentamista kuin tiedon oppiminen.)

Realistinen näkemys viehättää minua, koska se ei redusoi (kavenna) oppimisen salaisuutta oppijan tahdonvaraiseksi toiminnaksi. Ajattelen, että pitämällä tulkinta oppimisen perimmäisestä luonteesta riittävän avarana vältetään parhaiten ajattelun kaventuminen ja siitä seuraavat ongelmat. Idea siitä, että opiskelija pääsee kosketuksiin todellisuuden kanssa, puhuttelee minua siinä mielessä, että se ymmärtää oppimisen monimuotoisuuden ja rikkauden mahdollisuuden: tavalla, jota opiskelija ei itsekään osaa tunnistaa, hän voi ymmärtää uusia asioita. On siis mahdollista, että opiskelija ”tulee todellisuuden opettamaksi” sen sijaan, että hän itse rakentaa tietorakenteitaan. (Eri asia on, että opiskelija voi ymmärtää ja tulkita asioita väärin: siinä tapauksessa hän ei ilmeisesti ole vielä päässyt kosketukseen todellisuuden kanssa.)

Riittävän avara oppimisnäkemyksen tuella voidaan välttää tietyt hätäiset päätelmät. Hyvä esimerkki tästä on mielestäni professori Päivi Atjosen haastattelu (Opettaja 12-13/2009). Atjonen lausuu: "Opettajan pään sisälle ei voi nähdä. Näennäisen opettajakeskeisyyden sisässä saattaa asua hyvin tarkkakatseinen opettaja, joka ikään kuin huomaamatta ohjaa oppilaita, ottaa olkapäästä ja katsahtaa kannustavasti."

Pinnallisesti katsoen olisi trendikästä leimata tuollainen opettaja ”behavioristiksi”, mutta syvempi ymmärrys välttää tällaisen väärän tuomion.

Viime aikoina oppimisen yhteisöllisen luonteen korostus on voimistunut. Se on hyvä asia siinä mielessä, että yhteistyö muiden kanssa on useimmiten tärkeää. Yhdessä oppiminen usein lisää oppimisen merkityksellisyyttä. On mielenkiintoista keskustella ja vaihtaa ajatuksia muiden kanssa. Siinä tulee yhteistä kokemuspohjaa, joka innostaa ja motivoi työskentelyyn ja samalla esimerkiksi rakentaa yhteistä ammatillista identiteettiä.

Puhe oppimisen yhteisöllisestä luonteesta ajoittain ylikorostuu. Näin tapahtuu ainakin silloin, kun yleistävästi puhuen ei mitenkään eritellä, miten asiaan kenties vaikuttavat tiedonala, koulutusala, oppilaitos, kouluaste, oppiaine, opiskelijoiden tausta, työskentelyn tavoite jne. Yhteisöllistä luonnetta on helppoa ja perusteltua korostaa esimerkiksi ammatillisessa opettajankoulutuksessa, missä on olennaista oppimisen ja opettamisen kysymysten tarkastelu yleisellä tasolla.

Sen sijaan kyselen, missä määrin oppiminen perimmältään on yhteisöllistä. Jos ajatellaan kärjistetysti oppimisen olevan pelkästään yhteisöllistä, eikö myös syntyvä oppiminen (tietorakenne tms.) ole yhteisöllistä? Silloin on mahdollista, että tietorakenne on sidottu siihen yhteisöön, jossa oppiminen on tapahtunut. Olisiko näin opittu sovellettavissa ainoastaan siinä yhteisössä, jossa se on opittu? Tällainen oppiminen olisi melko hyödytöntä. Kukaan tuskin tavoittelee sellaista pelkästään yhteisöllistä oppimista, jota edellä kuvailen. Näin ollen ajatus oppimisen yhteisöllisyydestä luonnostaan säilyttää rinnallaan käsityksen siitä, että oppimiseen aina sisältyy yksilöllinen ulottuvuus.

Yksilö usein oppii parhaiten yhteisön jäsenenä. Ei tosin aina, sillä eri syistä yksinkin voi mainiosti, jopa paremmin, oppia uusia asioita. On pidettävä mielessä sekin, että usein oppimisen tähtäyspiste on jossain tulevaisuudessa, jossa se ryhmä, jossa oppimista on koettu, ei enää ole läsnä. Jokainen opiskelija on silloin jo siirtynyt kokonaan uuteen ympäristöön. On tärkeää muistaa yksilöllisen oppimisen tärkeä asema, jotta ei vähitellen luisuta tilanteeseen, jossa oppimisen arvioinnin kriteeriksi muodostuu se, ”onko henkilö tullut toimineeksi jossakin yhteisöllisen oppimisen yhteisössä”. Liiallinen tai löysä yhteisöllisyyden korostus voi loppujen lopuksi haitata yksilön oppimista – ja hänen menestystään tulevassa yhteisössään!

Koulutuksen toteuttamistapa saattaa tahattomastikin välittää mielikuvia siitä, millaista oppimista tai opiskelutapaa pidetään hyvänä tai tavoiteltavana. Voihan olla, että koulutus on vasta kokeiluvaiheessa, jossa etsitään joka suhteessa parempia periaatteita ja lähestymistapoja.

Kirjallisuus
Atjonen, P. Haastattelu Opettaja-lehdessä 12-13/2009.
Kansanen, P. 2004. Opetuksen käsitemaailma. PS-kustannus.
Puolimatka, T. 2002. Opetuksen teoria. Konstruktivismista realismiin. Tammi.