Opettajankoulutuksen sisällöistä

Opettajankoulutuksella halutaan ratkaista kaikki mahdolliset yhteiskunnan ongelmat. Siltä ainakin vaikuttaa, kun monelta suunnalta esitetään sinänsä tärkeiden teemojen sisällyttämistä opettajankoulutukseen. Tästä mainio esimerkki on Opettaja-lehden 10/2008 artikkeli.

Opetusneuvos Armi Mikkola listaa kasvatuksia, joita eri tahot vaativat opettajankoulutukselta. Lista on vaikuttava:
- tapakasvatus
- talouskasvatus
- turvallisuuskasvatus
- yrittäjyyskasvatus
- kansainvälisyyskasvatus
- mediakasvatus
- kuluttajakasvatus
- ravitsemuskasvatus
- liikennekasvatus
- luovuuskasvatus
- taidekasvatus
- puolustuskasvatus
- kehitysyhteistyökasvatus
- monikulttuurisuuskasvatus
- retkeilykasvatus
- yhteisökasvatus
- luontokasvatus
- kestävän kehityksen kasvatus
- kansalaisvaikuttamisen kasvatus
- ihmisoikeuskasvatus
- rauhankasvatus
- ensiapukasvatus
- ilmaisukasvatus
- draamakasvatus
- raittiuskasvatus
- kieli- ja kulttuurikasvatus.

Näiden tavoitelistauksien muotoilussa on hyvä asia se, että kaikki saadaan tuoda esille. Kuitenkaan rajallinen aika ei todellisuudessa salli läheskään kaikkien teemojen sisällyttämistä koulutukseen. Tarvitaan ydianainesanalyysiä, jolla aiheet laitetaan tärkeysjärjestykseen ja oikeutetaan se, että tietyt teemat jäävät itse kunkin opiskelijan oman aktiivisuuden varaan.

Koulutuksen järjestäjällä ja suunnittelijalla on oltava näkemys asioiden tärkeysjärjestyksestä ja samalla rohkeus karsia vähemmän tärkeiksi katsottuja teemoja. Tämä tärkeysjärjestys ei ole "ainoa oikea" tai edes "oikea", mutta sellainen on oltava; muuten toiminta muodostuu tempoilevaksi ja hapuilevaksi.

Urpo Harva kirjoitti 1970-luvun alussa: "Esimerkiksi sanotaan, että nyky-yhteiskunnassa kuluttajavalistus, informaatiotoiminta ja luonnonsuojelu ovat niin tärkeitä asioita, että niitä on opetettava. Vaikka hyväksyisimmekin tämän, ei siitä seuraa, että niitä on opetettava esimerkiksi peruskoulussa. Voidaan näet sanoa, että tällaisen opetuksen antaminen ei ole peruskoulun tehtävä, vaan jonkin muun, kuten esimerkiksi Yleisradion. Koulun tavoitteet ovat toiset eikä niitä pystytä riittävästi saavuttamaan, jos opetussuunnitelmaan yritetään ahtaa uusia aineita. ... Peruskouluun vaaditaan otettavaksi monia aineita sillä perusteella, että ne ovat tärkeitä, hyödyllisiä, nuoria kiinnostavia, yleissivistykseen kuuluvia. Tällainen argumentointi ei kuitenkaan ole riittävä. On myös ja ennen muuta kysyttävä, mitkä ovat peruskoulun tehtävät, mitkä sen kasvatustavoitteet. ... Kansalaisopistoihin on vaadittu otettavaksi yhä uusia oppiaineita niin että niitä on nykyisin jo noin tuhat. Perin vähän on mietitty, sopivatko ne ja kuinka hyvin tai huonosti kansalaisopiston tavoitekehykseen. Huomion kohteena on ollut paljon enemmän opetuksen sisältö kuin tavoite. Kun ei mietitä kansalaisopiston perustavoitetta, seuraa tästä helposti, ettei tutkita huolellisesti eri oppiaineidenkaan tavoitteita." (Harva, 31-32).

Ei siis mitään uutta auringona alla! Jo pitkään on ollut sama ongelma. Miten välitetään opettajaopiskelijoille näkemys siitä, miten he voisivat jäsentää oman opetuksensa asioita tärkeysjärjestykseen ja saada ajan riittämään? Eikö ydinainesanalyysin sisällyttäminen opettajankoulutuksen opetussuunnitelmaan olisi mitä mainioin ja järkevin ratkaisu tähän?

Kirjallisuus
Harva, U. 1973. Aikuisten opettaminen. Tammi.
Opettaja 10/2008